Total Pageviews

Monday, May 24, 2010

Kuka maksaa ja minne maksaa ja kuka sitten tekee ja mitä?

Vihreiden poliittiseen ohjelmaan tuli viikonloppuna puoluekokouksessa seuraava kannanotto: Kirkon varojen kerääminen yhteisöveron avulla tulee lopettaa ja kirkon lakisääteiset tehtävät tulee siirtää valtion ja kuntien hoidettavaksi.

Niukka enemmistö kokousedustajista äänesti sen puolesta. Niukan vähemmistön joukossa tunnelma oli monenlainen: masentunut, ällistynyt, raivostunut. Itse kuuluin kauhistuneeseen puoliskoon. Vielä enemmän kiukkua ja hämmästystä on herunut seurakuntaihmisiltä sen jälkeen.

Poliittisen ohjelman laatiminen hoidettiin väärin. Mutta se on nyt neljäksi vuodeksi päätetty. Seuraavaan kertaan pitää varustautua paremmin.

Päivän aikana olen vähän miettinyt asiaa. Yhteisövero ei ole reilulta kuulostava vero. Sitä maksavat kirkolle myös ne yrittäjät, jotka ovat muslimeja, helluntaiseurakunnan jäseniä ja mormoneja. Tilanne tulisi selkeämmäksi, jos heidän ei tarvitsisi väkisin tukea ev.lut. kirkkoa. Oikein on, että he maksavat veroa niistä yhteiskunnallisista tehtävistä, joita kirkon täytyy hoitaa. Mutta varmaankin olisi mukavampaa maksaa vero valtiolle ja sieltä se sitten kiertyisi paikoilleen.

Kirkko sai vuonna 2009 yhteisöveroa 122 miljoonaa euroa. Yhteiskunnalliset tehtävät maksoivat samana vuonna 141 miljoonaa euroa. Jos vihreiden nuorten radikaalien ajama uudistus toteutuisi, kirkolle jäisi 19 miljoonaa euroa enemmän varsinaiseen kirkon tehtävän toteuttamiseen. Se ei ole minusta huono vaihtoehto sekään.

Välähdys demokraattisesta päätöksenteosta

Vihreiden puoluekokouksessa viime viikonloppuna Turussa hyväksyttiin lopulta vihreiden poliittinen ohjelma. Ohjelma oli käynyt kierroksen yhdistyksissä ja piireissä, siihen oli tehty hurja määrä muutoksia, jotka työryhmä kävi läpi ja muokkasi ohjelman uusiksi. Sitten tämä uusiksi muokattu ohjelma tuli nähtäväksi puoluekokousedustajille.

Piirit valitsivat loppurutistukseen omat edustajansa, yhteensä 40, ja heistä tehtiin uusi työryhmä. Tämän porukan piti viimeistellä ohjelma. Olin mukana tässä ryhmässä Uudenmaan piirin edustajana. Ja puoluekokousedustajat saivat tehdä muutosehdotuksia. Muutosehdotuksia pääsi tekemään etukäteen netissä, ja paperilla puoluekokouksessa. Ehdotuksia tulikin sitten melkein 900. Yksi ihminen oli laittanut yli sata muutosehdotusta, monet muut kymmeniä.

Työryhmä aloitti työskentelynsä lauantai-iltana klo 19.30. Oras Tynkkynen puheenjohtajana totesi heti aluksi, että jos jokaiseen ehdotukseen käytetään aikaa minuutti, emme ehdi valmiiksi aamu klo 9.30:een, jolloin kokous jatkuu ja ohjelman pitäisi olla valmiina.

Niinpä piti tehdä toimintastrategia: Oras ilmoitti rivin ja kohdan ja Jukka Relander oman kantansa ehdotuksesta. Jos joku oli toista mieltä, hän sai yhdellä lauseella puolustaa kantaansa. Vasta-argumentointia ei ehditty kuunnella, vaan kädennostoäänestys tapahtui heti. Siinä ei ehtinyt omaakaan kantaansa kauan miettiä. Mutta sujuvasti edettiin. Tällä pikakäsittelyllä ohitettiin niin mitättömät pikkuseikat kuin isot linjakysymyksetkin (kuten kirkon yhteisöverosta luopuminen). Mutta tuloksia syntyi, valmiita oltiin kello puoli neljä aamulla. Siinä ehti nukkuakin neljä tuntia ennen puoluekokouksen jatkumista aamulla.

Muutosehdotukset tuotiin sitten saliin äänestettäväksi. Ja koska ehdotuksia oli paljon ja aikaa taas ei ollut paljon, meno jatkui hyvin samanlaisena. Perustella ei voinut, vain ehdottaa muutosta ja sitten äänestyslaput ylös. Tässä tohinassa niukka enemmistö puoluekokousväestä äänesti esimerkiksi kirkon yhteisöveron poiston poliittiseen ohjelmaan.

Tässä hämmentävässä prosessissa oppi paljon. Ennen kaikkea sen, että kun viime hetkellä tekee muutosehdotuksia, kannattaa valita tarkasti tärkeitä asioita ja tehdä ehdotus vain muutamasta oikeasti merkittävästä asiasta.

Tällä tavalla ei ohjelmia voi tehdä. Sen kyllä tajusi myös puoluetoimiston väki. Nyt täytyy miettiä, miten kaikki saadaan osallistumaan ja vaikuttamaan, mutta silti oikeaa harkittua tulosta aikaan.

Neljän vuoden kuluttua tehdään uusi poliittinen ohjelma. Siihen operaatioon pitää varustautua hyvin.

Monday, May 10, 2010

Into Eternity

olin katsomassa ydinvoimamielenosoituksen jälkeen dokumenttielokuvan ydinjätteen loppusijoituksesta ja kuuntelemassa paneelikeskustelun siitä. Elokuva oli tanskalaisen Michael Madsenin ohjaama Into Eternity. Se kertoo Suomeen, Eurajoelle rakenteilla olevasta Onkalosta, johon on tarkoitus loppusijoittaa Suomen ydinvoimaloista jäävä ydinjäte. Elokuva oli mielenkiintoinen ja herätti paljon ajatuksia.

Meillä lasketaan ydinvoimalan hintoja ja ne ovat huikeita. Mutta mukaan ei lasketa niitä valtavia summia, mitä jätteen loppusijoittamiseen joudutaan laittamaan. Suomen peruskallio on maailmassa riskittömin paikka loppusijoittamiseen. Ja kyllä meidän omat ydinjätteemme varmaankin täytyy omaan peruskallioomme sijoittaa. Siitä ei pääse enää mihinkään, kun se jäte on jo tuotettu.

Paneelikeskustelussa olivat mukana Juhani Vira Posivasta (Onkaloa rakentava firma), Risto Paltemaa Säteilyturvakeskukseta, tieto- ja tieteiskirjailija Risto Isomäki, kansanedustaja Sanna Lauslahti Kokoomuksesta ja kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä Vasemmistoliitosta.

Ydinjäte täytyy loppusijoittaa 100.000 vuodeksi. Ajatus on niin mieletön, että lisäydinjätettä ei kyllä kannattaisi enää tuottaa! Ydinjätettä kuitenkin on jo ja se täytyy sijoittaa, ei voi mitään. Niinpä Onkalo täytyy rakentaa. Jätteet sijoitetaan 400 kilometrin syvyyteen, systeemi vaikutti uskottavalta ja luotettavalta.

Suurin riski on tulevaisuuden ihmiset sitten kun tieto kupariputkien sisällöstä on hävinnyt. Joku ehkä menee kaivamaan ne esiin ja avaamaan esimerkiksi 50.000 vuoden kuluttua, eikä radioaktiivinen säteily ole vielä hävinnyt. Kamalia tulevaisuuskuvia. Mutta ongelma on jo ja sille täytyy jotain tehdä. Eikä Onkaloa parempaa ratkaisua varmaankaan tule.