Total Pageviews

Monday, October 29, 2007

Syyslomalla Lurpukkaa katsomassa

Syysloma meni nopeasti ja paljon tapahtui.

Molemmat viikonloput olin opiskelemassa paremmaksi opettajaksi. Ensimmäinen viikonloppu meni Tampereella suzukikoulutuksessa. Vaikka opetustapa alkaa olla tuttuakin tutumpi, aina jotain uutta löytyy. Vakuutuin taas kerran siitä, että tämä on hyvä tapa oppia pianonsoittoa.
Kakkoskirjan lomaan täytyy saada vain sopivia välikappaleita, ettei isojen kappaleiden kanssa tulisi puutumista ja turhautumista. Uusi Vivo-pianokoulu vaikuttaa hyvältä rinnakkaiskirjalta. Nyt vain kokeilemaan, kun työt taas alkavat.

Viime viikonloppuna opiskelin vapaan säestyksen ja improvisoinnin opettamista Lahdessa. Voi miten mukavaa se voikaan olla. Kiva päästä taas pitämään ryhmätunteja ja kokeilemaan improvisointia oppilaiden kanssa.

Siinä välillä kävin lastenlasten, ensin Iidan ja parin päivän päästä Ainon kanssa katsomassa nukketeatteri Sampossa esitystä Lurpukka ja sininen takki. Ihana satu Lurpukka-koirasta, jolle äiti ompelee sinisen takin. Kun se menee rikki, ehjästä osasta tehdään liivi, sitten lopusta tulee lakki. Lakista tehdään rusetti ja ihan lopuksi on jäljellä nappi. Kun nappikin menee likaiseksi, onkin enää jäljellä tarina sinisestä takista. Kaksivuotiaatkin jaksoivat hievahtamatta kuunnella ja ymmärsivät ihmeen hyvin juonen. Lurpukka-laulua laulettiin kotimatkalla. Nukketeatterin katsomo oli loppuunmyyty. Hieno asia, toivottavasti loppuunmyyty katsomo pitää nukketeatteri Sampon hengissä näin 30-vuotisjuhlavuonna ja sen jälkeenkin. Sukupolvi toisensa perään pääsee tutustumaan teatterin satumaiseen tunnelmaan. Ja mummikin pääsee mukaan.

Sunday, October 14, 2007

Esiintymisjännityksestä

Sain juuri loppuun Jean Echenozin kirjan Pianossa. Kirjan alku oli kiinnostava: siinä kerrottiin huippupianistista, joka jännitti esiintymisiä niin, että oli pilata uransa. Esiintymisjännitys on kaikenlaisille esiintyjille tuttu tila. Esiintymistilanteen vaativuus lisää sitä varmasti. Sibeliuksesta ei koskaan tullut huippuviulistia, sillä hän hermoili ja pilasi esiintymistilanteet. Hänestä tulikin sitten vain säveltäjä.

Esiintymisestä voi oppia nauttimaan niin, että oikein kaipaa yleisön eteen pääsyä. Esiintymiseen rutinoituminen auttaa asiaa kovasti. Siksi olisi tärkeää, että jokainen oppilas pääsisi esiintymään aina ja aina vain uudestaan. Odotukset eivät saisi olla liian suuret. Harjoittelussa pyritään täydelliseen suoritukseen, mutta esiintyessä ei koskaan. Esiintyessä täytyy oppia tyytymään, siihen mihin tällä kertaa pystyin. Toivoisin, että jokainen oppilaani pääsisi tilanteeseen, jossa muille soittaminen on mukavaa, siitä nauttii soittaja itse ja kuulijat samoin.

Tuesday, October 9, 2007

Hiljaisuutta ja melua

Eilen oli kahvila Tian Verannassa Hiljan päivän meluilta. Järjestäjänä oli Järvenpään vihreät. Melusta olivat puhumassa Maija Stenvall Uudenmaan liitosta ja Heikki Peltonen Järvenpään poliisista. Syntyi mielenkiintoista keskustelua siitä, mikä koetaan häiritseväksi meluksi, mikä taas ei. Mitä on kaupunkiympäristössä hiljaisuus ja millaisia lähistön hiljaiset alueet?

Tämän kaupungin äänistä minua häiritsee kaikkein eniten kävelykadun iskelmämusiikki. Vältän koko katua sen takia. Mutta siitä on hankala valittaa, sehän ei soi liian kovalla. Tietysti voisi aloittaa keskustelun siitä, täytyykö kaupungissa olla taustamusiikkia ollenkaan. Saammeko me valita, mitä korvamme joutuvat sietämään? Kaikkea emme voi valita, kaupungin ääniin kuuluu paljon sellaista, johon ei voi vaikuttaa. Mutta pitääkö lisätä sinne sitten vielä Matti ja Teppo ja Lea Lavénkin?

Entisiä oppilaita vilisee

Olipas jännittävä viikonloppu. Lauantaina oli ystäväni 50-vuotissyntymäpäivät Ohkolan nuorisoseurantalolla. Tapasin noilla syntymäpäivillä kuusi entistä oppilastani. Kaikki jatkavat musiikin harrastustaan, yksi jopa ammattiopinnoissa.
Synttärisankarin kolme poikaa (kaikki olivat joskus oppilaitani) soittivat ja lauloivat bändissä tanssimusiikkia. Oli mukava katsoa ja kuunnella. Ihanaa, että musiikista tulee todellinen harrastus.

Seuraavana päivänä olinkin sitten kirkossa uuden kirkkoherran virkaanasettamisjuhlassa. Ja kuinka ollakaan, sielläkin tapasin entisiä oppilaitani, tällä kertaa kuitenkin vain neljä. Yksi jakoi ehtoollista, yksi toimi vahtimestarina ja kaksi osallistui tilaisuuteen ihan muuten vain. Niistä pikkusoittajista oli tullut nuoria aikuisia. Pieniä väläyksiä entisten oppilaiden elämään.

Friday, October 5, 2007

Pikku-Mozarteja

Viikko alkaa olla lopuillaan. On rauhallinen perjantai-ilta kotona. Kävin tänään ennen töihin menoa optikolla sovittamassa uusia piilolaseja. Optikko halusi innokkaasti kuulla, kuinka hermoni kestävät, kun kuuntelen joka päivä kamalaa pianon soittoa ja joudun opettamaan lapsia, joita vanhemmat tuovat väkisin soittotunneille. Hän epäili vieläpä vanhempien kuvittelevan lastensa olevan pikku-Mozarteja ja minun kärsivän näiden kohtuuttomien kuvitelmien alla. En voinut ilahduttaa häntä kertomalla, että niin se on. Kun se ei ole niin ollenkaan. Hermoni eivät petä, pianonsoitto ei kuulosta yleensä kamalalta, eivätkä vanhemmat tuo lapsiaan tunneille väkisin. Eikä tietääkseni kukaan tuo minulle oppilaaksi pikkuneroa, vaan tavallisia lapsia.

Päivän mittaan muistin optikon ennakkokäsityksen ja mietin sitä. Oikein hämmästelin, kuinka toisenlaista todellisuus onkaan. Kaikki lapset tulevat tunnille oppiakseen soittamaan. Ja siihen jokainen kykenee. Ei minun, ei vanhempien, eikä lasten tarvitse olettaa että oppilaani täytyisi olla erityisen "lahjakkaita". Laitoin lahjakkaan sitaatteihin, kun se on sanana niin vääristynyt. Eri määriä erilaisia lahjakkuuksia on jokaisella. Ja jokaisen lahjakkuudet edistävät eri tavoin ja eri osa-alueita soiton opiskelussa. Moni sellainen, joka ei ole onnistunut hyvin musiikkiopiston testeissä, soittaa kuitenkin innokkaasti ja edistyy joutuisasti. Pianonsoitossa on niin paljon kiinni siitä, huvittaako soittaminen ja tuleeko sitä tehtyä. Pianon soittaminen edistää pianonsoittamista enemmän kuin mikään muu.