Sain äsken toiseen kertaan loppuun Ondaatjen kirjan Divisadero. Koskaan ennen elämässäni ei ole käynyt niin, että saatuani loppulauseen luettua, avaan siitä paikasta kirjan alusta ja aloitan uudestaan. Nyt kävi. Toisen kerran luin hitaasti ja huolella, ja kauan.
Ensimmäisellä kerralla päästessäni loppuun olin hämmentynyt ja pettynyt, vihainen kirjailijalle, joka jätti minut siihen. Tunsin samaa tuskaa kuin kirjan henkilöitten täytyi tuntea joutuessaan luopumaan ihmisistä, saamatta tietää, miten heille on käynyt.
Toinen lukeminen avasi aivan uuden ymmärryksen. Kirjan rakenne on ihmeellinen spiraali. Samat aiheet, tapahtumat, samantyyppiset henkilöhahmot kertautuvat aina uudessa aikakaudessa, uudessa ympäristössä ja tilanteessa. Samantapaiset tapahtumat ja tunteet vahvistavat toisiaan. Päähenkilö Anna elää ne kaikki läpi ensin omassa elämässään, sitten miesystävänsä muistoissa ja vanhan kirjailijan päiväkirjoissa. Äidit, isät, lapset; pakomatkat, kaipaamiset, löytämiset ja menettämiset. Aina ja kaikkialla joku elää niissä hetkissä.
Kirjan henkilö Anna kuvaa koko kirjan ydinajatuksen: "Taipumus palata menneisiin tapahtumiin on kuin villanella-laulu, joka ei suostu etenemään lineaarisesti, vaan kiertelee ja kaartelee tuttujen hetkien ja tunteiden ympärillä. Vain uudelleen lukemisella on merkitystä, sanoi Nabokov.[...] Me elämme keskellä lapsuudesta kumpuavia muistoja, jotka ryhmittyvät ja kaikuvat halki koko elämämme, aivan kuten lasinsirpaleet kaleidoskoopissa ilmaantuvat aina uusina muotoina, muistuttavat laulua kertosäkeineen ja loppusointuineen ja jäsentyvät yhdeksi ainoaksi yksinpuheluksi. Elämme alituisesti omien tarinoidemme toisintojen keskellä, kerrommepa mitä tarinaa tahansa." (Ondaatje 2008, 160)
Enää en ole hämmentynyt, enkä pettynyt. Olen hiljaa ja haltioissani.
Ondaatje, Michael 2008: Divisadero. Suom. Juhani Lindholm. Otava.
No comments:
Post a Comment