Järvenpää alkoi tuntua kotikaupungilta, kun lasten kanssa löysimme Rantapuiston ja Tuusulanjärven. Kerrostaloasukkaalla oli siinä oma piha ja oma ranta, rakas paikka. Uimme kesä toisensa perään sinilevän joukossa. Eräänä kesänä levä haisi niin ettei järveen voinut mennä. Silloin oli selvää, että jotain piti tehdä.
Kesällä 1998 syntyi Pro Tuusulanjärvi –liike. Keräsimme 8643 nimeä adressiin järven puolesta. Kun ojensimme adressin ympäristöministeri Pekka Haavistolle, saimme kuulla, että valtio myöntää rahaa kunnostustoimiin. Ja Järvenpää ja Tuusula ryhtyvät korjaamaan järven tilannetta. Työ alkoi oikeasti, lopultakin.
Suurin syy järven tuhoutumiseen oli Järvenpään kaupungin sinne laskemat jätevedet. Tämä ongelma on poistunut, mutta edelleenkin järveen valuu likavesiä maatalouksista ja viemäröimättömistä talouksista.
Järveä on hapetettu. Hoitokalastuksella on vähennetty särkikaloja, jotka pöyhivät järven pohjaa ja nostavat ravinteita ylemmäs. Ne ruokkivat siis sinilevää touhuillaan. Rantakasvillisuutta on niitetty. On rakennettu kosteikkoja, jotka imevät rannoilta valuvat rasitteet. Tuloksia on syntynyt. Kasvit, joita järvessä on tavattu viimeksi 50-luvulla, ovat palanneet. Muistan uineeni järvessä, jossa kädet upposivat heti näkymättömiin. Nyt näen käteni ja parhaimmillaan melkein metrin syvyyteen.
Järven ravinnekuormitus on kuitenkin edelleen suurempi kuin mitä järvi kestää. Työn täytyy jatkua.
Me järven rannalla asuvat olemme vastuussa järvestämme. Kukaan muu ei sitä pelasta, kenellekään muulle se ei ole tärkeä. Voimmeko tunnustaa lapsillemme ja heidän lapsilleen, että annoimme viimeisen mahdollisuuden valua hukkaan?
Milloin mennään yhdessä uimaan?
No comments:
Post a Comment