Harjoitteluväsymystä

Soittotunnit ovat loppuneet. Viime päivinä olen tavannut oppilaitteni vanhempia. Aina välillä joudun miettimään yhdessä vanhempien kanssa sitä, mitä tehdä silloin, kun lapsi ei halua harjoitella. Pitäisikö soittoharrastus lopettaa?

Minulla ei ole vastausta tuohon kysymykseen. Nuorena oli. Silloin ajattelin omien lasteni kohdalla, että kun kerran on lapsia, jotka haluavat soittaa, miksi juuri minun lasteni, jotka eivät jaksa harjoitella, täytyisi. Aikuinen tyttäreni on nyt vihainen siitä, että annoin hänen luovuttaa niin helpolla. Lapset tarvitsevat vanhempien tukea niin työlään harrastuksen kanssa kuin soittaminen on. Ihan kaikilla soittajilla on aikoja, jolloin ei jaksaisi, eikä se ole kivaa. Niiden aikojen yli täytyy päästä.

Aikuisena olen joutunut samanlaisen asian kanssa tekemisiin kuntosaliharrastukseni kohdalla. Haluan timmin vartalon ja kauniit käsivarret ja vahvat toimivat kädet. Haluan aivan varmasti ja aion saadakin. Silti se kuntosalille lähteminen on usein hyvin hankalaa. Luovutan helposti juuri tämän kerran. Tarvitsen ystävällisen henkilön, joka sanoo: "Menepäs nyt vain, tiedät että siitä seuraa hyvä mieli ja haluat itsekin sitä." Minulla on sellainen, aviomieheni. Siksi tiedän, että se auttaa.

Ei siinä lapsen harjoitteluväsymyksessä ole useinkaan sen kummemmasta asiasta kysymys. Jospa joku vain vähän kiltisti tönäisisi eteenpäin. Jos ei jaksa harjoitella paljon, voisi soittaa edes vähän. Jossain vaiheessa se alkaa taas maistua.

Tietokoneella lumoutuneena

Aurinko paistaa ja istun sisällä.

Tietokoneella on paha taipumus viekoitella koko päiväksi näppäimistölleen. Mitä olen sitten tehnyt? No, kaikenlaisia lappusia ja lippusia ensi lauantain Järvenpää-päivää varten. "Tule mukaan Järvenpään Vihreisiin", "Tule vihreiden ehdokkaaksi vaaleihin", "Ilmianna hyvä ehdokas" ja esite, jonka takana lyhennelmä vaaliohjelmasta. Ja Maailmanparantajan kahvilan mainos ständiin. Siinäpä vasta puuhaa. Olen myös valmistellut uusia nettisivujani vaaliteemoihin. Siinäkin meni aikaa ja paljon. Olen kirjoitellut sähköposteja. Ja käynyt facebookissa ja laivayhtiöiden sivuilla. Nyt on turta olo.

Kuinkahan monen muun aika kuluu huomaamatta netissä? Mieli muuttuu vähän ankeaksi, kun tunnit kuluvat. Kaikki suunnitelmat ulkoilusta jäivät tänään toteuttamatta. Kesäverhot jäivät vaihtamatta. Voisiko tähän jäädä koukkuun vielä pahemmin?

Pitäisiköhän mennä pussittamaan tammentaimia Järvenpää-päivää varten? Sen voisi tehdä ulkona, jos aurinko vielä sattuu paistamaan.

Etukorteista pullottava lompakko

Kaatunut kahvitermari sotki reppuni ja nyt pitäisi sijoittaa sisältö toiseen reppuun. Samalla hermostun taas kerran kortteja pullottavaan lompakkooni ja siihen toiseen, joka pullottaa vähemmän käytettäviä kortteja. Miten ihmeessä nykyaikana ei ole olemassa yhtä ainoaa korttia, johon voisi ladata kaikki tarvittavat: pankkikortin, kirjastokortin, kauppojen etukortit, Kela-kortin, ajokortin, videovuokraamon kortin, kuntosalin kortin? Korttien omistajat ovat jo aikaa sitten kyllästyneet (ihan varmasti muutkin kuin minä). Kauanko siis vielä pitää odottaa?

Sanansaattaja

Luin juuri Alice Munron kirjan Sanansaattaja. Hän kertoo siinä sukunsa tarinan 1700-luvulta alkaen jännittävällä tavalla. Tapahtumat, muutot paikasta toiseen, syntymät ja kuolemat perustuvat tosiasioihin. Mutta Munro rakentaa historiallisten tositapahtumien ja löydettyjen kirjeiden rakentamalle perustalle fiktiivisiä tuokiokuvia esi-isiensä elämästä. Pieniä palasia, jotka paljastavat paljon enemmän kuin pelkästään sen hetken, jota hän kuvaa. Matka jatkuu sukupolvesta toiseen aina Alice Munron omaan lapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen ja vanhuuteen saakka. Erityisesti hänen romaaninsa Kerjäläistyttö saa näiden kertomusten mukana raamit ympärilleen. Tämä oli lukunautinto ainakin tällaiselle Alice Munro -fanille, joka on lukenut kaikki häneltä suomennetut teokset.

Munro, Alice (2006, suom. 2008): Sanansaattaja. Kertomuksia. Suom. Kristiina Rikman. Tammi.
Munro, Alice: Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta. Suom. Kristiina Rikman. Tammi.

Ensimmäinen kansainvälinen Aleksis Kiven runojen kutsusävellyskilpailu

Olipa hauska ilta Swengissä! Täysi sali ihmisiä oli kuuntelemassa ensimmäisen Aleksis Kivi laulusävellyskilpailun osallistujia. Kutsusäveltäjiä oli kuusi: Raine Ampuja, Timo Hongisto, Juha Määttänen, Altti Uhlenius, Jani Uhlenius ja Harri Vuori. Jokainen oli säveltänyt kaksi Kiven runoa, jotka nyt esitettiin. Illan juonsi lyömättömällä huumorilla Hente Simolin. Hongiston kolme poikaa näkyivät lavalla. He saivat kolmestaan edustaa säveltäjäesittelyssä myöhässä ollutta isäänsä ja soittivat ja lauloivat useissa esityksissä. (Ja kaikki kolme ovat entisiä oppilaitani.)

Yleisö sai äänestää suosikkinsa. Se oli Aija Korhosen esittämä Altti Uhleniuksen sävellys. (Aijakin on entinen oppilaani.) Toiseksi suosituin oli Timo Hongiston säveltämä Ruususolmu mieskuorolle. Omasta mielestäni tämä oli kisan paras teos, mutta teatterilaisten suuri edustus äänesti parhaaksi kumppaninsa Altin. Huvittavaa oli, että yleisön suosikki sai palkinnoksi vapaaliput Järvenpään teatterin vappunäytökseen. Altti soittaa kyseisessä esityksessä ja hänen vaimonsa laulaa. Niinpä hän luovutti liput toiseksi tulleelle Timolle, jonka poika Jussi esiintyy myös. Onkohan liput siihenkin perheeseen jo ostettuna?

Tuomaristoon kuuluivat näyttelijä Mira Kivilä, laulaja Satu Kaarisola-Kulo ja kulttuuriasiain päällikkö Mikael Karikoski. He valitsivat kisan voittajaksi Altti Uhleniuksen säveltämän runon Sota. Komea laulu mieslaulajalle ja pianolle. Hyvä Altti! Voittaja sai kunniakirjan, jonka hän itse oli tehnyt. Aleksis Kiven kuva oli anopin runokirjasta skannattu ja kunniakirja teatterin tulostimella tulostettu. Tilaisuus oli yleisölle ilmainen, mutta osallistuvien säveltäjien piti maksaa 10 euroa. Koko potin sai voittaja.

Tämmöistä voi olla vain Järvenpäässä!

Musiikkiluokka-asiaa

Järvenpään musiikkiluokat ovat muutosvaiheessa tai ainakin kohdassa, jossa joudutaan miettimään muutoksen tarvetta. Minusta Järvenpään täytyisi säilyttää musiikkipainotus koulumaailmassa. Kannattaisi kuitenkin miettiä tarkasti, miten se parhaiten onnistuisi. Tässä asiassa vanhemmat eivät ole asiantuntijoita. Asiantuntijoita ovat musiikkiluokkia opettavat opettajat. Heitä pitäisi kuunnella.

En ole asiantuntija musiikkiluokkien kohdalla, mutta sohaisen silti. Jos minä saisin ratkaista musiikkiluokka-asian aivan mieleni mukaan, tekisin sen näin:

Perustaisin Järvenpäähän musiikki-alakoulun. Jokaisen alakoulun jokaisella oppilaalla olisi mahdollisuus liittyä musiikkiryhmään omassa koulussaan. Musiikkiryhmä saisi enemmän musiikkitunteja samalla periaatteella kuin nyt musiikkiluokka. Jos jollakin koululla samalta luokka-asteelta ei tulisi riittävästi oppilaita, samassa musiikkiryhmässä voisi olla oppilaita useilta luokka-asteilta. Musiikkiin erikoistuneet opettajat kiertäisivät kouluilla. Nythän kuljetetaan lapsia musiikkiluokalle, tässä tapauksessa kuljetettaisiin opettajia. Kaupungissa voisi tietysti olla koko kaupungin musiikkiryhmien kuoro ja koko kaupungin musiikkiryhmien orkesteri. Mutta enimmäkseen kaikenlainen yhteissoitto ja -laulu tapahtuisi omilla kouluilla.

Musiikkiluokkien oppilaille tarjotaan tällä hetkellä ilmaista soitonopetusta musiikkiopistossa. Kannatan suuresti sitä, että halutaan antaa musiikista kiinnostuneille lapsille soittamisen mahdollisuus. En vain ymmärrä miksi sellainen mahdollisuus annetaan niille lapsille, jotka jo soittavat jotain soitinta ja useimmat vielä kaupungin jo valmiiksi sponsoroimilla soittotunneilla musiikkiopistossa. Mielestäni jokaisen järvenpääläisen kolmasluokkalaisen, joka haluaa kokeilla soittamista, pitäisi saada kokeilla ainakin vuoden verran jotain soitinta. Tapaa ei pidä poistaa, mutta opetus pitää kohdistaa toisin.

Jos saisin päättää tämän päivän tilanteesta, tekisin näin:

Perustaisin työryhmän, jossa olisi mukana etupäässä opettajia. Antaisin työryhmän rauhassa suunnitella tulevaisuuden musiikkipainotuksen kouluissa. Jatkaisin nykyistä musiikkiluokkamallia siihen saakka, että työryhmän esityksen pohjalta päätettäisiin muuta.

Tuhat loistavaa aurinkoa pitkänäperjantaina

On pitkäperjantai, pitkästä aikaa hyvin tapahtumaton päivä. Sain loppuun Khaled Hosseinin kirjan Tuhat loistavaa aurinkoa. Kirja kertoo kahdesta afganistanilaisesta naisesta, Mariamista ja Lailasta. Tapahtumat liikkuvat 60-luvulta 2000-luvulle. Mariam on suunnilleen ikäiseni ja Laila taas tyttäreni Marian ikäinen. Siksipä saatoin elävästi verrata naisten elämää omaani ja tyttäreni elämään. Sain hämmästellä sitä, miten erilaista elämä voi olla muualla. Ja sain ihmetellä sitä, miten samanlaisia ihmisiä silti olemme. Afganistan muuttui paljon kiehtovammaksi ja läheisemmäksi. Kunpa Afganistanin naiset saisivat elämänsä takaisin.

Olin lukenut aiemmin Hosseinin kirjan Leijapoika. Sekin teki afganistanilaiset ihmiset tutuiksi, enemmän kuitenkin pojat ja miehet. Nyt sain näkökulman naisten elämään.

Hosseini, Khaled: Leijapoika. Suom. Erkki Jukarainen. Otava 2004.
Hosseini, Khaled: Tuhat loistavaa aurinkoa. Suom. Kristiina Savikurki. Otava 2007.