Kolumbian kansaa ei saa jättää yksin

Kolumbialainen ihmisoikeusaktivisti Maria Ruth Sanabria Rueda vieraili Maailmanparantajan kahvilassa. Hän kertoi hyvin henkilökohtaisesti elämästä Kolumbiassa ja Araucan maakunnassa. Tavalliset ihmiset elävät armeijan, puolisotilaallisen joukon ja kahden sissijärjestön välissä. Monet joutuvat jättämään kotinsa, monet joutuvat syytöminä vangituiksi ja jopa tapetuiksi. Oikeutta ei saa, rangaistuksia ei jaeta.

Pahinta on joutua jättämään koti, paeta, luopua omasta identiteetistä. Maria Ruth oli joutunut tekemään sen jo neljä kertaa. Ja niin moni muukin. Kolumbia on yksi niistä maista maailmassa, joissa on eniten sisäisiä pakolaisia.

Ensimmäiseksi maan presidentin ja hallituksen pitäisi myöntää ongelmat. Nyt niistä halutaan vaieta ja sorto ja julmuudet voivat jatkua.

Maria Ruthin tärkeä viesti meille oli:
Olkaa läsnä, välittäkää meistä, seiskää rinnallamme.

Tehdään niin.

Muiden elämä

Näin elokuvakerhossa lauantaina Muiden elämä. Se oli pysähdyttävä elokuva. Samanlainen epätodellinen huomio kuin Sofi Oksasen Puhdistuksen luettuani: niin vähän aikaa sitten ihmisillä oli noin kamalaa elämässään. Ja niin lähellä. Ja he uskoivat siihen, ainakin jotkut heistä.

Elokuva kertoo muutamista kuukausista Itä-Berliinissä vuonna 1984, viisi vuotta ennen muurin murtumista. Niin turhaa ihmisten tuhoamista. Miten voisi estää sen, ettei historia enää toistaisi itseään?

Heikoimmat maksavat taantuman

Olemme vaikeassa ja vielä vaikeammaksi käyvässä taloustilanteessa. Taloudellisesti vaikeanakaan aikana ei saa vaarantaa ekologisesti kestävää kehitystä. Emme saa säästöjen nimissä tinkiä ilmastonmuutosta hillitsevistä toimista. Se on meille vihreille perusasia.

Ei myöskään saa unohtaa oikeudenmukaisuutta ja heikoimmassa asemassa olevien kaupunkilaisten tilannetta. Tänään olemme sitoutuneet oikeudenmukaisuuteen, kun valtuusto äsken hyväksyi kaupungille arvot. Kaupungin arvot eivät saa jäädä pelkiksi korulauseiksi.

Tämän taantuman maksajia ovat nyt lapset, vanhukset ja vammaiset. Suurimmalle osalle meistä muista taantuma on tuonut vain hyvää: alhaisia asuntolainan korkoja ja halventuvia kodin remontteja.

Miten me voisimme jakaa oikeudenmukaisemmin talouskriisin vaikutusta?

Kun leikkaamme, leikkaamme niiltä, jotka tarvitsevat kaupungin palveluja ja he ovat usein juuri niitä heikoimmin toimeentulevia ihmisiä. Jos taas otamme lainaa, lainaamme lapsiltamme ja lapsenlapsiltamme tietämättä, millaisessa tilanteessa he lainojamme maksavat takaisin. Sekin on lapsilta ottamista.

Kaikkien pitäisi kantaa oma vastuunsa kunnan taloudellisesta ahdingosta. Mukaan täytyy saada myös ne, jotka eivät kärsi lamasta, ne jotka eivät itse tarvitse kunnallisia palveluja ja ovat hyvässä taloudellisessa asemassa. Kunnalle pitää saada lisää tuloja.

Tämä talouden taantuma jakautuisi myös hyvin toimeentulevien maksettavaksi, jos valtio lisäisi verovaihtoehtoja ja nostaisi tuloverotustaan ja siirtäisi siitä saatavan rahan kunnille. Näin pitäisi hallituksen ja eduskunnan toimia. Vihreät ovat siellä mukana päättämässä ja toivon että he ajavat veron korotusta ja siitä saatavan tulon siirtämistä kuntien avuksi. Me emme voi täällä kuitenkaan siitä päättää.

Jos valtion toimet eivät ole riittäviä, jos emme voi olla varmoja siitä, että kunnat saavat lisää rahaa, meidän täytyy itse nostaa kunnallisveroa. Kiinteistöveron ja kunnallisveron nostaminen ensi vuodelle on ainoa oikeudenmukainen tapa toimia tässä taloustilanteessa.

Mikä sitten on riittävä veronkorotuksen taso? Se on arvioitava niin suureksi, että ei tarvita lisää supistuksia vammaisten, vanhusten ja lasten tyydyttäviin peruspalveluihin.

Vihreät eivät aio livetä vastuullisen talouden rintamasta. Säästökohteiden etsimistä on jatkettava. Säästämme ja panemme taloutta kuntoon, jotta voisimme yhdessä kantaa vastuuta kaikista niistä, jotka eivät selviä omien voimiensa varaan jätettyinä. Kaikki tarpeeton on karsittava, sillä jokainen tuhlattu euro viedään loppujen lopuksi niiltä, jotka tarvitsevat kipeimmin kunnan tukea elämässään

Emme saa siirtää taloustilanteen kurjuutta vain lasten, vanhusten ja vammaisten maksettavaksi.

Vihreiden ryhmäpuheenvuoro kaupunginvaltuustossa 15.6.2009

Asiakkaat ja asukkaat

Olen hyvin tyytyväinen Järvenpään kaupungin uuteen strategiaan. Vain yksi sana siellä häiritsee. Vihreiden ryhmässä keskustelimmekin siitä. Alkuperäisessä strategialuonnoksessa kaupunkilaisia kutsuttiin asiakkaiksi. Toivoimme, että asiakkaiden sijaan puhuttaisiin asukkaista. Toivomuksemme on kuultu. Asiakkaista on tullut asukkaita jo monessa kohdassa. Strategia-näkökulmissa puhutaan kuitenkin vielä asiakasnäkökulmasta.

Ymmärrän, että kaupungin työntekijöille kaupunkilaiset ovat asiakkaita. Poliittisille päättäjille järvenpääläisten ei pitäisi olla tiskin takana asioivia asiakkaita vaan heidän pitäisi olla asukkaita.

On ideologinen ero siinä, puhutaanko asiakkaista vai asukkaista. Asiakas-sanan käyttö viittaa yritykseen ja liiketoimintaan. Asiakkaat ovat ulkopuolisia. Asukkaat ovat yhteisö. Kaupungilla on paljon asiakkaita, mutta demokratian toteutumisen vuoksi kaupunkilaisten pitäisi olla asukkaita.

En aio enää esittää, että sanoja ruvettaisiin muuttamaan. Ehdotan, että me päättäjät simultaanitulkkaamme strategiaa lukiessamme sanan asiakas sanaksi asukas.

Puheenvuoro kaupunginvaltuuston kokouksessa 15.6.2009

Vihreiden vaalivoitto

Vihreiden EU-vaalitulos oli loistava. Järvenpäässä saimme 17.4 prosentin kannatuksen. Se tarkoittaa, että Järvenpää oli näissä vaaleissa Suomen kuudenneksi vihrein ja Uudenmaan toiseksi vihrein paikkakunta. Uudellamaalla vihrein kaupunki on Espoo. Hienoa olla järvenpääläinen tänään!

Onko minä olemassa?

Eilisessä novellipiirissä Vuoren Marja luki Orhan Pamukin kirjasta Musta kirja tarinan Silmä. Se herätti paljon ajatuksia ja keskustelua.

Mikä on minä? Olen rakentanut itseni tietyn näköiseksi ihmiseksi, tiettyjä asioita harrastavaksi, tiettyä työtä tekeväksi. Haluan olla jonkunlainen ihminen ja minua tarkkailee koko ajan silmä. Tuo silmä tekee havaintoja siitä, muistutanko sitä ihmistä, jollainen haluaisin olla.

Koskaan en pääse eroon tästä rakentamastani ihmisestä. Istun kotonani sellaisessa ympäristössä, jollaisessa uskon haluamani henkilön asuvan. Päälläni ovat sellaiset vaatteet, jollaisiin uskon haluamani henkilön pukeutuvan. Mutta mikä sitten on minä? Jos olen rakentanut tästä ihmisestä haluamani kaltaisen, onko minussa jotain, mikä ei ole tehtyä ja rakennettua ja suunniteltua? Onko olemassa joku minä?

Ihmiset väkijoukossa

Olimme taas vappuaaton tradition mukaan Bio Rexissä katsomassa mykkäelokuvaesitystä. Elokuvaesityksen järjestää aina Sodankylän elokuvajuhlat. Tämänvuotinen elokuva oli King Vidorin Ihmiset väkijoukossa ja sen säesti Otto Donnerin orkesteri.

Elokuva oli mykkäelokuvaksi aika moderni. Siinä kosketeltiin rakastumista, riitaantumista, etääntymistä. Kipeitä ja tuttuja tuntemuksia. Ohjaaja halusi varmaankin näyttää, että kuhisevan joukon sisällä elävät yksilöt tuskineen ja iloineen.

Monenlaisia kysymyksiä nousi jälkikeskustelussa esille. Pitääkö mykkäelokuvan musiikin sulautua huomaamattomaksi? Saako se olla osoittelevaa? Saako se olla vitsikästä?
Edellisessä näkemässäni mykkäelokuvassa, Chaplinin Nykyajassa, Radion sinfoniaorkesteri soitti Chaplinin itse säveltämän taustamusiikin. Ohjaajan omat vitsit ja osoittelevuudet täytyy hyväksyä.
Mutta toisaalta on virkistävää kuulla uusia versioita. Kaikki sen ajan säestysmusiikki ei ehkä ole palauttamisen arvoistakaan ja silloin uusi versio on tarpeen.

Oli miten oli, elävän musiikin säestämät mykkäelokuvaesitykset ovat upeita kokemuksia.