Etukorteista pullottava lompakko

Kaatunut kahvitermari sotki reppuni ja nyt pitäisi sijoittaa sisältö toiseen reppuun. Samalla hermostun taas kerran kortteja pullottavaan lompakkooni ja siihen toiseen, joka pullottaa vähemmän käytettäviä kortteja. Miten ihmeessä nykyaikana ei ole olemassa yhtä ainoaa korttia, johon voisi ladata kaikki tarvittavat: pankkikortin, kirjastokortin, kauppojen etukortit, Kela-kortin, ajokortin, videovuokraamon kortin, kuntosalin kortin? Korttien omistajat ovat jo aikaa sitten kyllästyneet (ihan varmasti muutkin kuin minä). Kauanko siis vielä pitää odottaa?

Sanansaattaja

Luin juuri Alice Munron kirjan Sanansaattaja. Hän kertoo siinä sukunsa tarinan 1700-luvulta alkaen jännittävällä tavalla. Tapahtumat, muutot paikasta toiseen, syntymät ja kuolemat perustuvat tosiasioihin. Mutta Munro rakentaa historiallisten tositapahtumien ja löydettyjen kirjeiden rakentamalle perustalle fiktiivisiä tuokiokuvia esi-isiensä elämästä. Pieniä palasia, jotka paljastavat paljon enemmän kuin pelkästään sen hetken, jota hän kuvaa. Matka jatkuu sukupolvesta toiseen aina Alice Munron omaan lapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen ja vanhuuteen saakka. Erityisesti hänen romaaninsa Kerjäläistyttö saa näiden kertomusten mukana raamit ympärilleen. Tämä oli lukunautinto ainakin tällaiselle Alice Munro -fanille, joka on lukenut kaikki häneltä suomennetut teokset.

Munro, Alice (2006, suom. 2008): Sanansaattaja. Kertomuksia. Suom. Kristiina Rikman. Tammi.
Munro, Alice: Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta. Suom. Kristiina Rikman. Tammi.

Ensimmäinen kansainvälinen Aleksis Kiven runojen kutsusävellyskilpailu

Olipa hauska ilta Swengissä! Täysi sali ihmisiä oli kuuntelemassa ensimmäisen Aleksis Kivi laulusävellyskilpailun osallistujia. Kutsusäveltäjiä oli kuusi: Raine Ampuja, Timo Hongisto, Juha Määttänen, Altti Uhlenius, Jani Uhlenius ja Harri Vuori. Jokainen oli säveltänyt kaksi Kiven runoa, jotka nyt esitettiin. Illan juonsi lyömättömällä huumorilla Hente Simolin. Hongiston kolme poikaa näkyivät lavalla. He saivat kolmestaan edustaa säveltäjäesittelyssä myöhässä ollutta isäänsä ja soittivat ja lauloivat useissa esityksissä. (Ja kaikki kolme ovat entisiä oppilaitani.)

Yleisö sai äänestää suosikkinsa. Se oli Aija Korhosen esittämä Altti Uhleniuksen sävellys. (Aijakin on entinen oppilaani.) Toiseksi suosituin oli Timo Hongiston säveltämä Ruususolmu mieskuorolle. Omasta mielestäni tämä oli kisan paras teos, mutta teatterilaisten suuri edustus äänesti parhaaksi kumppaninsa Altin. Huvittavaa oli, että yleisön suosikki sai palkinnoksi vapaaliput Järvenpään teatterin vappunäytökseen. Altti soittaa kyseisessä esityksessä ja hänen vaimonsa laulaa. Niinpä hän luovutti liput toiseksi tulleelle Timolle, jonka poika Jussi esiintyy myös. Onkohan liput siihenkin perheeseen jo ostettuna?

Tuomaristoon kuuluivat näyttelijä Mira Kivilä, laulaja Satu Kaarisola-Kulo ja kulttuuriasiain päällikkö Mikael Karikoski. He valitsivat kisan voittajaksi Altti Uhleniuksen säveltämän runon Sota. Komea laulu mieslaulajalle ja pianolle. Hyvä Altti! Voittaja sai kunniakirjan, jonka hän itse oli tehnyt. Aleksis Kiven kuva oli anopin runokirjasta skannattu ja kunniakirja teatterin tulostimella tulostettu. Tilaisuus oli yleisölle ilmainen, mutta osallistuvien säveltäjien piti maksaa 10 euroa. Koko potin sai voittaja.

Tämmöistä voi olla vain Järvenpäässä!

Musiikkiluokka-asiaa

Järvenpään musiikkiluokat ovat muutosvaiheessa tai ainakin kohdassa, jossa joudutaan miettimään muutoksen tarvetta. Minusta Järvenpään täytyisi säilyttää musiikkipainotus koulumaailmassa. Kannattaisi kuitenkin miettiä tarkasti, miten se parhaiten onnistuisi. Tässä asiassa vanhemmat eivät ole asiantuntijoita. Asiantuntijoita ovat musiikkiluokkia opettavat opettajat. Heitä pitäisi kuunnella.

En ole asiantuntija musiikkiluokkien kohdalla, mutta sohaisen silti. Jos minä saisin ratkaista musiikkiluokka-asian aivan mieleni mukaan, tekisin sen näin:

Perustaisin Järvenpäähän musiikki-alakoulun. Jokaisen alakoulun jokaisella oppilaalla olisi mahdollisuus liittyä musiikkiryhmään omassa koulussaan. Musiikkiryhmä saisi enemmän musiikkitunteja samalla periaatteella kuin nyt musiikkiluokka. Jos jollakin koululla samalta luokka-asteelta ei tulisi riittävästi oppilaita, samassa musiikkiryhmässä voisi olla oppilaita useilta luokka-asteilta. Musiikkiin erikoistuneet opettajat kiertäisivät kouluilla. Nythän kuljetetaan lapsia musiikkiluokalle, tässä tapauksessa kuljetettaisiin opettajia. Kaupungissa voisi tietysti olla koko kaupungin musiikkiryhmien kuoro ja koko kaupungin musiikkiryhmien orkesteri. Mutta enimmäkseen kaikenlainen yhteissoitto ja -laulu tapahtuisi omilla kouluilla.

Musiikkiluokkien oppilaille tarjotaan tällä hetkellä ilmaista soitonopetusta musiikkiopistossa. Kannatan suuresti sitä, että halutaan antaa musiikista kiinnostuneille lapsille soittamisen mahdollisuus. En vain ymmärrä miksi sellainen mahdollisuus annetaan niille lapsille, jotka jo soittavat jotain soitinta ja useimmat vielä kaupungin jo valmiiksi sponsoroimilla soittotunneilla musiikkiopistossa. Mielestäni jokaisen järvenpääläisen kolmasluokkalaisen, joka haluaa kokeilla soittamista, pitäisi saada kokeilla ainakin vuoden verran jotain soitinta. Tapaa ei pidä poistaa, mutta opetus pitää kohdistaa toisin.

Jos saisin päättää tämän päivän tilanteesta, tekisin näin:

Perustaisin työryhmän, jossa olisi mukana etupäässä opettajia. Antaisin työryhmän rauhassa suunnitella tulevaisuuden musiikkipainotuksen kouluissa. Jatkaisin nykyistä musiikkiluokkamallia siihen saakka, että työryhmän esityksen pohjalta päätettäisiin muuta.

Tuhat loistavaa aurinkoa pitkänäperjantaina

On pitkäperjantai, pitkästä aikaa hyvin tapahtumaton päivä. Sain loppuun Khaled Hosseinin kirjan Tuhat loistavaa aurinkoa. Kirja kertoo kahdesta afganistanilaisesta naisesta, Mariamista ja Lailasta. Tapahtumat liikkuvat 60-luvulta 2000-luvulle. Mariam on suunnilleen ikäiseni ja Laila taas tyttäreni Marian ikäinen. Siksipä saatoin elävästi verrata naisten elämää omaani ja tyttäreni elämään. Sain hämmästellä sitä, miten erilaista elämä voi olla muualla. Ja sain ihmetellä sitä, miten samanlaisia ihmisiä silti olemme. Afganistan muuttui paljon kiehtovammaksi ja läheisemmäksi. Kunpa Afganistanin naiset saisivat elämänsä takaisin.

Olin lukenut aiemmin Hosseinin kirjan Leijapoika. Sekin teki afganistanilaiset ihmiset tutuiksi, enemmän kuitenkin pojat ja miehet. Nyt sain näkökulman naisten elämään.

Hosseini, Khaled: Leijapoika. Suom. Erkki Jukarainen. Otava 2004.
Hosseini, Khaled: Tuhat loistavaa aurinkoa. Suom. Kristiina Savikurki. Otava 2007.

Smeds: Tuntematon sotilas 2007

Kävin juuri joulun alla katsomassa Kansallisteatterissa Kristian Smedsin ohjaaman Tuntemattoman sotilaan. Olen aivan sanaton. Yritän silti sanoa jotain. Varmaan nekin saavat jotain sanoa, jotka ovat nähneet esityksen. Esitys on loistava. Pitkästä aikaa tunsin olleeni oikeassa teatteriesityksessä, jota muistelee päiväkausia, jonka herättämiä ajatuksia pohtii kauan.

Nautin musiikin liittämisestä tapahtumiin. Ihanaa leijonat ihanaa kuvaa hyvin sitä vastenmielistä uhoa, jota myös kirjan alkuosassa nuoret sotaan lähtijät pursuavat. Olin jättää koko kirjan lukemisen alkusivuille siitä syystä. Luin Linnan kirjan ensimmäisen kerran viime kesänä. Aiemmin ei kiinnostanut, ja nyt se osui kohdalleen. Innostuin kirjasta. Voiko sodan mielettömyyttä paremmin kuvata? Ja voiko sitä paremmin teatterin keinoin kuvittaa kuin Smeds on tehnyt?

Loppukohtauksen ampumiset ovat herättäneet eniten keskustelua, erityisesti ne ovat keskustelleet paheksuen, jotka eivät ole niitä nähneet. Oma kokemukseni oli toisenlainen. Aluksi kamera nosti seinälle vuorotellen, summittaisesti katsomossa istuvien kasvoja ja heitä ammuttiin. Merkitys oli ilmeinen: sodan hulluudessa meistä kuka vain on oikea kohde. Sitten tulevat Tarja Halonen, Arto Paasilinna, Katri-Helena, Matti Vanhanen, Lenita Airisto ja muut suomalaisuuden ikonit. Juuri ne henkilöt, joiden vuoksi taisteltiin. Oma presidentti, oma iskelmämusiikki, oma suomenkielinen kirjallisuus, omat missit ja TV-tähdet. Juuri ne omat ihmiset sota tahtoo ottaa kansalta pois. Ja se sai myös ajattelemaan: olemmeko nyt toisin keinoin hävittämässä tätä kaikkea, presidenttiä, aitosuomalaista musiikkia, viihdettä, kieltä? Ja ne ajatukset jäivät vaivaamaan.

Tämä teatteriesitys ei antanut minulle yhtään vastausta, mutta lukematon määrä kysymyksiä syntyi.

Syyslomalla Lurpukkaa katsomassa

Syysloma meni nopeasti ja paljon tapahtui.

Molemmat viikonloput olin opiskelemassa paremmaksi opettajaksi. Ensimmäinen viikonloppu meni Tampereella suzukikoulutuksessa. Vaikka opetustapa alkaa olla tuttuakin tutumpi, aina jotain uutta löytyy. Vakuutuin taas kerran siitä, että tämä on hyvä tapa oppia pianonsoittoa.
Kakkoskirjan lomaan täytyy saada vain sopivia välikappaleita, ettei isojen kappaleiden kanssa tulisi puutumista ja turhautumista. Uusi Vivo-pianokoulu vaikuttaa hyvältä rinnakkaiskirjalta. Nyt vain kokeilemaan, kun työt taas alkavat.

Viime viikonloppuna opiskelin vapaan säestyksen ja improvisoinnin opettamista Lahdessa. Voi miten mukavaa se voikaan olla. Kiva päästä taas pitämään ryhmätunteja ja kokeilemaan improvisointia oppilaiden kanssa.

Siinä välillä kävin lastenlasten, ensin Iidan ja parin päivän päästä Ainon kanssa katsomassa nukketeatteri Sampossa esitystä Lurpukka ja sininen takki. Ihana satu Lurpukka-koirasta, jolle äiti ompelee sinisen takin. Kun se menee rikki, ehjästä osasta tehdään liivi, sitten lopusta tulee lakki. Lakista tehdään rusetti ja ihan lopuksi on jäljellä nappi. Kun nappikin menee likaiseksi, onkin enää jäljellä tarina sinisestä takista. Kaksivuotiaatkin jaksoivat hievahtamatta kuunnella ja ymmärsivät ihmeen hyvin juonen. Lurpukka-laulua laulettiin kotimatkalla. Nukketeatterin katsomo oli loppuunmyyty. Hieno asia, toivottavasti loppuunmyyty katsomo pitää nukketeatteri Sampon hengissä näin 30-vuotisjuhlavuonna ja sen jälkeenkin. Sukupolvi toisensa perään pääsee tutustumaan teatterin satumaiseen tunnelmaan. Ja mummikin pääsee mukaan.